Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

ROOLIPELI

Täällä se kaikki sitten tapahtuu

Roolipelaamme joko yksikön ensimmäisessä (minä) tai yksikön kolmannessa (hän) -persoonassa. Aikamuotona preesens (nykyhetki) tai imperfekti (mennyt aika).

Hahmon nimi - Kansa

"Puhuminen" / - Puhuminen
#Ajatus#
Normaali tekeminen

// Rooliviestiin kuulumaton

Hyviä ropetushetkiä!

Roolipelissä on nyt keskikesä.

 

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tilhi

04.07.2014 20:55
Fán - Anthrot

"Rakas lapsi, kaikkeen on parannuskeino, joitain ei ole keksitty tai niitä ei ole kokeiltu paljon, mutta silti". Kurottauduin ja yritin nähdä tytön silmiin paremmin, kyllä, harmaakaihi. Parantaja oli varma, että muutama yrtti voisi parantaa tytön näköä ainakin piirun verran. "Niin tietysti", tuhahdin ja siirsin korviani hiukkasen taaksepäin. "Ihmiset ja heidän rahansa... Tyttö hyvä, luuletko, että pyytäisin sinulta rahaa?! Olen parantaja, en kauppias!", päivittelil ja hieraisin korvallistani. "Olisin iloinen päästessäni kokeilemaan hoitoa", sanoin ja tuhahdin. Kohotin aavistuksenverran kulmiani. "En ole kokeillut rohtoa ennen, enkä tiedä onko siitä apua, mutta ei se ainakaan pahenna kaihiasi", kerroin. "Rohto on aika paksua nestettä, sitä tiputetaan pari tippaa silmille joka aamu ja ilta. Rohdokseen tulee muutamaa rohtokasvia, keltamoa ja silmäruohoa, esimerkiksi. Teen sitä kuukauden tarpeisiin", selitin innokkaasti ja otin korin tytöltä. "No, miten on?". Minulle oli yksi ja sama, oliko tyttö ihminen vai anthro, mutta jokin sisälläni kehoitti minua tarjoamaan hoitoa tytölle. Kallistin päätäni ja hymyilin.

Nimi: Pammee

04.07.2014 11:05
Cressida - ihmiset

Hämmentyneenä kuuntelen, kun minut yllättänyt anthro puhuu silmieni parantamisesta. Kyykistyn hitaasti ja poimin pudottamani korin hyppysiini, samalla silmällä pitäen kissaa muistuttavaa anthroa. Koitan olla mahdollisimman vähän uhkaava ja välttää äkkinäisiä liikkeitä. Nousen ylös ja ojennan puukorin kohti omistajaansa.
"Ei ole olemassa parannuskeinoa", kerron epäileväisellä äänellä. "Ja vaikka olisikin, ei minulla ole varaa sellaiseen." Hymyilen pahoittelevasti. Luultavasti anthro olisi kaivannut vain rahaa tai muun maksun yrteistään.

Nimi: Tilhi

23.06.2014 17:34
Fan - Anthrot

"Ei se mitään", sanahdan, ja kallistan hivenen päätäni. Tutkin tämän ihmistytön päästä varpaisiin katseellani, kunnes huomaan ihmisen silmissä jotain omituista. "Et näe kovin hyvin", totean ja poimin maasta korini. "Minä tietäisin mikä voisi ehkä auttaa", sanon, ja heilautan häntääni hiukkasen. Halusin auttaa tätä rohkeaa tyttöä. Leiriin en häntä voisi viedä, mutta voisin tuoda rohdon tytölle. Mietin mielessäni kaikkea mahdollista yrttiä, samalla kun katselin tytön silmiä. Leikkaus olisi yksi vaihtoehto, mutta uskoakseni ainakin toinen, parempi silmä olisi mahdollista parantaa voimakkailla yrteillä.. #Keltamoa, pajunkuorta#, luettelin mielessäni. Niistä kahdesta saisi jo haudetta, jolla kaihi saattaisi laantua.. kyllä varastoista varmaan löytyisi jotain muutakin.

Nimi: Pammee

23.06.2014 13:59
Cressida Palmer - ihmiset

Korin punottu pinta tuntuu karhealta sormenpäiden alla. Varovaisesti annan sormieni laskeutua korin pohjalle. Tunnustelen kasveja, joita korin pohjalla on muutamia kymmeniä kappaleita(?). Joidenkin lehdet ovat pehmeitä ja sileitä, toisten karheampia ja kovempia. Joissain kasveissa on kukkia, joiden terälehdet ovat hauraita ja käsitelen niitä varoen. Yllättäen takaani kuuluu ääni. Käsky. Yllättyneenä käännyn ympäri ja pudotan korin huolimattomasti maahan. Ennen kuin edes tiedostan, mikä minua on lähestynyt, peruutan muutaman askeleen olennosta pois päin.
En näe sitä kunnolla, mutta ihminen se ei ainakaan ole. Olennolla on suuret korvat ja laikukas turkki.
"A-anteeksi", ynähdän säikähdyksestä toivuttuani. Olento on arvatenkin jonkinlainen anthro. Ja se pitelee käsissään pitkää keppiä. Sen olemus ei kuitenkaan näytä uhkaavalta, joten uskallan hymyillä hieman. "En tiennyt, että kori on teidän", sanon puolustuksekseni rauhallisella äänensävyllä.

Nimi: Ruska

21.06.2014 14:47
Johan Archer - Ihmiset

Kuningas lähtikin jo johtamaan joukkoamme kohti seuraavaa etappia suojelijatestissäni. Siinä hiukan Amelien takana kävellessäni heittelin mielessäni ajatuksia ilmaan sen suhteen mitä tuleman piti. Kolmesta testattavasta osa-alueesta oli jäljellä kaksi - kaksintaistelu ja esterata. Niissä mitattiin kestävyyttäni, taitojani ja ennen kaikkea luottamustani. Astelin ryhdikkäänä ja enne kaikkea itsevarmana kohti pian edessä näkyvää esterataa. Eli nyt oli motoriikan, kestävyyden ja fyysisten ominaisuuksieni testauksen vuoro. Puhalsin päättäväisenä ilmaa ulos. Nyt voisin näyttää kuninkaalle - ja varsinkin Amelielle - mihin minä kykenin. Linnan sisäpihalla kävi silloin tällöin kesäinen tuulenvire joka osittain pörrötti jälleen hiuksiani mutta osan se painoi otsaani vasten. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta(?). Poutainen sää ikään kuin antoi raamit senhetkiselle mielentilalleni. En enää jännittänyt enkä tärissyt epävarmana. Olin iloinen että olin saanut niin ison kunnian kuin näyttää kaikki taitoni itse kuningasperheen silmäin alla. Olin myös saanut itsevarmuuteni takaisin ja olin onnellinen kun olin läpäissyt ensimmäisen aihealueen. Vaikka se juuri olikin ollut minun helpoin taitoni - olin siitä lähtien kulkenut jousi kädessä kun isäni teki sen minulle ollessani aivan pieni. Nii-in... Hyvin varhain. Aina 4-vuotiaasta lähtien olin ampunut jousella. Ja 13 vuoden taidot olivat nousseet kokonaan esiin juuri vähän aikaa sitten suorittamassani rastissa.
Katseeni pysyi edessä näkyvästä aika vaativanlaisessa(?) esteradassa, mutta huomatessani Amelien vilkaisevan nopeasti minua katsoin vaivihkaa takaisin(?).
Sitten, estradan edessä, kuningas pysähtyi ja samoin teimme muutkin(?).
"Seuraava piste testaa lihaskuntoasi ja motoriikkaasi. Lihaskuntorata." kuningas kertoi. Katsoin ylhäisyyteen ja nyökkäsin.
"Tehtävänäsi on läpäistä tuo rata tietyssä ajassa. Kun tämä tiimalasi tyhjenee, siinä ajassa sinun pitää selvitä radan toiseen päähän." puhuessaan kuningas viittasi kädellään mukanamme tulleen vartijan käsissä olevaa tiimalasia. Katsoin sitä hetken aikaa ennen kuin katsoin jälleen kuninkaaseen.
"Selvä."
Ja niin vartija käänsi tiimalasin valumaan ensin kokonaan tyhjilleen.
"Oletko valmis? Astu tuohon valkealle viivalle." hän neuvoi, kävellessäni amelien ohi kosketin pikaisesti prinsessan olkapäätä(?) ja vilkaisin nopeasti tytön silmiä(?), ja niin astuin jollain vaalealla kivijauheella piirretylle aloitusviivalle ja odotin kuninkaan merkkiä. Hän laski:
"Kolme - kaksi - yksi - Nyt!" hallitsija huudahti ja vartija käänsi tiimalasin. Samassa pinkaisin ensimmäisen esteen luo, ja aloin etenemään vaativalla esteradalla. Keskityin ja yritin selviytyä mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Nimi: Ruska

16.06.2014 01:01
Sir John Longstride - Ihmiset

Saattueemme oli jo kulkenut hyvän matkaa eteenpäin polulla. Siitä kohtaa ei olisi enää paljon matkaa maalaistielle joka vei kaupunkiin. Olin tärisevällä kädelläni tehnyt toisen ritarin antamasta vaatteenriekaleesta mytyn, jolla yritin tyrehdyttää kylkeni verenvuotoa. Lihakseni olivat lamaantuneet kivusta joistain kohdin vieläkin. Yritin hengitellä mahdollisimman tasaisesti ja pitää päätäni ylhäällä, kivusta huolimatta. Hengen haukkomiseni oli kumminkin jo lakannut ja tuskanirve kasvoillani tasoittunut.
Hätkähdin, kun hevonen jonka selässä olin ja takanani istuva ritari pysähtyi kuin seinään. Oikeastaan koko kulkueemme jämähti paikoilleen. Mitä nyt? Yritn nähdä eteenpäin tummien hiusteni välistä niidne roikkuessa vieläkin kasvoillani. Sitten kuulin puhetta. Joku huppuun pukeutunut seisoi edessämme ja oli pysäyttänyt joukkomme. Mitä henkilö oikein tahtoi?
Vapaa käteni siirtyi automaattisesti miekkani kahvan päälle. Kiristin otettani siitä pikkuhiljaa.
Sitten näin pysäyttäjän selkeämmin takanani istuvan ritarin siirtäessä hevosta keskemmäs polkua nähdäksemme tuon kulkijan. Huppupäällä oli harmahtavat jalat, pitkä häntä... Anthoko taas? Oliko tuo yksilö kimppuuni hyökänneen varkaan toveri? Tai jotain muuta? Hänen asiansa en uskonut kovin ystävällinen kumminkaan olevan. Joukon etummainen ritari keskusteli jotain tuon anthron kanssa. Olennon seuraavat eleet saivat minut puristamaan miekani kahvaa lujasti ja suoristin selkääni - kivusta huolimatta. Hengitin tasaisemmin. Ihmiseläin otti esiin kaksi miekkaansa, mutta tyynen oloisena. Aloin aavistaa - ei, olin varma - että siitä emme pääsisi enää liikkumaan ilman taistelua.
"Hei, komentaja, älkää", sanoi ritari, jonka edessä hänn satulallaan istuin. Toveri oli ilmeisesti nähnyt miekkani otteen kiristyvän ja olemukseni muuttuvan.
"Te ette pysty taistelemaan tuossa tilassa. Älkää..."
"Tunnen kyllä oman kehoni. Tiedän, milloin pitää levätä ja milloin taistella - älä minusta huoli." sanahdin hänele takkasin kääntäen katseeni mieheen. Sanoin hiljaiseen, ystävälliseen ja varmaan sävyyn. Se oli totta. Tiesin kyllä olevani todella uhkarohkea jos siinä kunnossa tappelemaan alkaisin, mutta rosvot eivät ansaitse sitä, että vain kävelemme niiden ohi tekemättä mitään.
Sitten alkoi kaaos. Tuo harjasusianthro, jonka olimme sitoneet ja laittaneet edessämme olevan hevosen sekään, teki jotain joka sai hevosen yhtäkkiä hirnumaan ja pukittelemaan. Samassa kolme neljä muuta hevosta pelästyivät - myös se hevonen jonka selässä olin toisen ritarin kanssa. Toverini yritti äänellään ja suitsillaan ja muilla avuilla rauhoitella hevosta. Se kumminkin hirnahti säikähtyneesti ja korskui nousten takajaloilleen. Nojasin vaistomaisesti eteenpäin hevosen niskaan ja irrotin oikean käteni miekasta ja siirsin sen nopeasti hevosen harjaan pitäen siitä tukevasti kiinni. Takanani istunut mies nojasi minuun ja oli vähällä lentää maahan.
"Rauha, tyttö, rauha!" hän sanoi hevoselle ja käänsi sen sivulle ja vei hermostuneen hevosen mutaman metrin taaemmas muista hevosista. Sitten hän nousi pois selästä ja otti suitset käteensä ja yritti pitää hermostuneen tamman aloillaan. Tamma kumminkin hirnui ja yritti vähän väliä nousta takajaloilleen.
Samassa tuo köyttäämme varas oli jollain ilveellä saanut siteet raajojensa ympäriltä pois ja saanut aseita ja nyt tuo roisto viilteli muita hevosiamme ja ritareita. En nähnyt mitä se huppupäinen anthro teki, mutta huomioni keskittyi kanssani ratsastaneen ja nyt hevosen suitsia pitelevän toverini puheeseen.
"Pärjäättekö?" hän kysyi nopeasti.
"Pärjään minä. Sanoinhan jo, älä minuun aikaasi pura!"
"Mutta-"
"Matthew." Tomeran tokaisuni jälkeen ritari vasta lähti varasta vastaan tappelemaan. Minä otin ohjat vapaaseen käteeni ja yritin saada pakokauhuista hevosta rauhoittumaan. Ainakaan se ei pukitellut enää, mutta sen korvat, pää, hengitys ja rauhaton steppailu edestakaisin viesti sen rauhattomuudesta. Tamma halusi pakittaa ja lähteä pakoon, mutta yritin saada sen pysymään paikoillaan. Väliä muihin ei ollut kuin varmaan kolme metriä. Olisin mennyt auttamaan toisia tappelussa, mutta kun yläkroppani liikkui tuntui, kuin puukon haava kyljessä olisi auennut aina vain lisää. Kirosin tuota saakelin haavaa... Sitä kipua... Kirosin sitä, etten pysyisi jaloillani jos laskeutuisin hevosen selästä ja menisin tuonne estämään anthroa. Hyvä kun pystyin istumaan tasapainossa vauhkoontuneen ratsun selässä.
Sitten näin kun tuo minua ratsaillaan kuljettanut mies (ei se mies on Matthew, ihan vaa random) pääsi pujottelemaan vauhkoontuneen joukon läpi aika lähelle puukolla ja miekalla huitovaa harjasutta(?).

Áros - Varkaat

// Kyllä, tungen tämänkin tänne sekaan xD //
Makoilin erään ikivanhan tammen paksulla oksalla sen moninaisten lehtien varjostaen minua mukavasti. Nojasin puunrunkoon ja vasen jalkani oli oikean jalan polven päällä. Vuolin toisella veitselläni puupalaa ja suussani pureskelin heinänkortta. Aamupäivä oli ollut hiljainen, eikä ollut ollut duunia sen enempää mitä edellisenä päivänä. Mutta sekään ei ollut ollut mikään kunnon keikka. Kaipasin kunnollista kuprua, kunnon ryöstöretkeä. Tylsyys alkoi olla sietämätöntä. Olin syntynyt ryöstelemään, elämään lainsuojattoman elämää, tekemään sitä mihin varkaat oli luotu. Se se vasta oli elämää. Vapaata elämää, joka keikalla rikastui ainakin jonkun verran eikä ollut riippuvainen kenestäkään... Sai olla oman elämänsä herra. Enkä ollut kenenkään omistuksessa.
Vasen, repaleinen korvani värähti kun korviiini kantautui jokin kiljahteleva ääni. Tarkensin aistejani ja yritin kuulla tarkemmin.
#Hevonen...# tunnistin äänen hirnunnaksi. #Niitä on useampi. Mitähän nyt on oikein tekeillä...?# ajattelin aluski laiskasti, mutta sitten kuulin myös ihmismiesten huutoja kajahtelevan jonkin matkan päästä (Afra, John, Juliet ja kumppanit). Olikohan siellä jokin kahakka meneillään? No jaa. Eipä asia minulle sen enempää kuulunut, enkä jaksanut alkaa ottamaan selvää muiden tilanteista.
Mutta jos siellä oli jokin hyökännyt? Tai ryöstökeikka? Olisivatko jotkut varkaat hyökänneet noiden ihmisten kimppuun? Toisaalta, ei pieni tiedustelukierros tapahtumapaikalla olisi ollenkaan pahitteeksi. Asia ei minulle kuulunut mitä siellä ikinä oli meneillään, mutta ainakinhan sain jotain liikettä päivään. Enpä muutakaan järkevää tekemistä keksinyt.
Niinpä laitoin veitseni nopeasti hartioideni takana olevaan tuppeen, kierähdin sulavasti oksan ympäri ja laskeuduin alas.
#No niin. Katsotaas mikäs siellä on homman nimi#, hymändin virne nousten toiselle suunpielelleni. Lähdin ensin astelemaan, sitten loikkasin etujaloilleni ja lähdin neljällä jalalla juoksemaan puikkelehtien puiden ja juurakoiden sekä pienten mäkien sun muiden lomassa. Äänet kuuluivat mitä luultavammin siinä aivan lähellä olevalta metsäpolulta. Matkaa ei ollut kuin vajaa sata metriä - se taittui hujauksessa. Lähellä polkua maa alkoi nousta ja muuttui lopulta mäeksi aivan polun viereen. Loikin sutjakasti rinteen päälle, nousin nopeasti jälleen kahdelle jalalle ja kurkkasin puun takaa suoraan sinne, mistä nuo äänet kuuluivat. Annoin puun varjon piilottaa itseni.
Polulla oli ainakin neljä vauhkoonunutta hevosta ratsastajineen ja kaksi anthroa. Hevoset olivat hätäisiä ja hirnahtelivat ja nuo ihmiset ratsailla yrittivät rauhoitella niitä. Toinen anthro oli ratsukkojen keskellä (Afra) ja näytti viiltelevän aseillaan. Toisella anthrolla oli huppu päässään (Juliet), joten en häntä sieltä takaviistosta nähnyt kuin raajat ja hännän.
#Hee-etkonen... Eivätkö nuo ole meikäläisiä...# tuumasin. Ainakin tuo taisteleva anthro oli. Olin selvästi nähnyt tuon aiemmin ja olin sen verran sivussa tappelusta etten erottanut kasvoja - niitä oli hankala muutenkin nähdä kun tuo näytti heittelevän miekan- ja veitseniskujaan sinne sun tänne.
Mielenkiintoni oli herännyt ja päätin ottaa tilanteesta enemmän selkoa. Ehkäpä voittoaisin jotain.. Nostin hupun selältäni päähäni, se peitti kasvoni ja varjosti hyvin. Käännyin puun takana ja loikkelehdin lähemmäs tappelua, oikeastaan aivan sen kohdalle. Syöksähdin matalana erään puun taakse. Kiipesin sitä pitkn sen alimmalle oksalle. Sitten vain odotin sopivaa hetkeä.
Kun yksi haavoittunut hevonen osui alapuolelleni, loikkasin salamana oksalta alas eläimen takaruumiin päälle. Siitä elikko kimmastui vielä enemmän ja sen selässä istuva ritari yritti minut huomattuaan iskeä minuun. Mutta ohi meni. Loikkasin sen päältä alas ja heilautin käteni ristiin olkapäideni luo vetäisten molemmat leveät veitseni tupistaan. Pyöräytin niitä käsissäni ja sitten silmäilin muutaman sekunnin ajan tilannetta. Olin loikannut tuon harjasusianthron vierelle(Afra(?)). Tunnistin hänet Afraksi, naarasvarkaaksi. Vilkaisin häneen pikaisesti sivusilmällä - samalla myös sitä huppupäistä tyyppiä, johon käännyin selin - ja sitten pyörähdin hänen taakseen noin puolen metrin päähän(?) samalla kun tuo näytti yhä jatkavan aseittensa heiluttelua(?).
"Hei Afra!" sanahdin.
"Älä pillastuta koko porukkaa, lie niillä on jotain annettavaa meille." Halusin tilanteen rauhoittuvan, sen takia että voisimme kysyä paremmin heidän asioitaan kulkea metsässä ja samalla hiukan keventää heidän kantamuksiaan kullasta ja kalleuksista. Ei varkaan työ ole mitään jos ei jotain palkkaa saa. Nostin oikean käden ylös kannatellen veitseä olkapäälläni yhä heinänkorsi suussani. Ylähuulen alta ja alaleuan päälle menevät kulmahampaani näkyivät terävinä ja valkoisina muuten hupun varjostamilla kasvoillani.

Nimi: Zaaga

03.06.2014 14:20
Afra Brunilda - varkaat

Matkaa oli taittunut vasta pienen hetken, joka kuitenkin tuntui erittäin suurelta ajalta matkalla kohti kuolemanportteja minusta, kunnes yhtäkkiä hevossaattue pysähtyi kuin seinään. Olin tietenkin mahdollisimman huonossa kulmassa enkä nähnyt, mitä edessäpäin tapahtui, mutta siitä huolimatta kuulin puheet ja satuin yllättävästi tunnistamaan eteemme tulleen ihmetyksen (Juliet). Hän kuului varkaisiin, ja asia miksi tunnistin hänen äänensä helposti, muistutti mielenei jotain erikoista tässä henkilössä: kolmella miekalla taisteleminen oli jotain, mikä jäi mieleen. Helpottuneisuus pyyhkäisi ylitseni nopeasti, sillä tajusin että ehkä oli pieni mahdollisuus, että voisin sittenkin päästä irti näiden ihmisten likaisista sormista. Mutta heti kun ajattelin asian toista kertaa, mieleni murtui jälleen epätoivoon.
#Yksi vastaan viisi? Turha toivo.#
Sitten mietin, mahtaisiko joku muukin olla mukana - kenties piilossa yllätyshyökkäystä varten? Se olisi ainakin yksi taistelija lisää ja toisi mukanaan lisää mahdollisuuksia pakoa varten. Katselin ympärilleni sen minkä kykenin, mutta en nähnyt ketään lähettyvillä. Sitten yritin kiemmurella pois hevosen selästä, mutta asentoni esti senkin. Luettelin mielessäni keinoja, joilla pääsisin itse pois hevosen selästä ilman että toisen varkaan täytyi minua auttaa. Se jos jokin olisi ollut nöyryyttävää ja olisin kuullut siitä sitten viimeisetkin päiväni. En kuitenkaan antanut turhien ajatusten vieriä mielessäni ja niinpä päädyin yhteen keinoon. Odotin kuitenkin sopivaa hetkeä. Ilmeisesti saattuen pysäyttänyt varas ei ollut tehnyt vielä hyökkäysliikkeitä eikä muualtakaan kuulunut mitään hälyttävää. Niinpä tein sen. Iskin tappajanhampaani suoraan hevosen takaseen, ja siitä jos jostain eläin alkoi reagoida. Kimakan hirnunnan perään sain riesakseni hyppy-potku-sarjan, jonka avulla kuitenkin hevonen lennätti minut selästään ja mätkähdin maahan. Kaaos alkoi: muutkin hevoset riehaantuivat ja nousivat takajaloilleen korskahdellen samalla kun puremani yksilö ryntäsi ihminen selässään ympäri törmäillen toisiin hevosiin. En nähnyt melskeen keskeltä, mitä varkaalle tapahthui vaan iskin hampaani suoraan naruihin ja pujotin käteni jalkojeni alta purren niidenkin nahkaiset nyöryt poikki hampaideni turvin. Otin miekkani kouraani heti saadessani käteni jälleen vapaiksi, mutta katselin silti ympärilleni ja tähystin puukkoani. Lopulta huomasin sen kauempana, ja lähdinkin ryömimään maata pitkin pujotellen hevosten välistä. Ihmiset eivät kiinittäneet huomiotaan minuun, ja olisihan se ollut vaikeaa sellaisen melskeen keskellä. Huomasin puukon muutaman metrin päässä ja haparoin kättäni sitä kohti. Tartuin kahvasta ja vetäisin puukon oikeaan käteeni miekkani tueksi. Ainakaan en ollut aseeton, vaikka oikeaan jalkaani sattui hervottomasti nuolen lävistettyä sen. Syrjäytin kivun kuitenkin, vaikka se olikin tuskallinen, ja säntäsin joukon sekaan hetkeäkään empimättä. Heilutin miekkaani taitavasti ja viilsin yhä uusia ja uusia haavoja sekä ihmisiin että niiden hevosiin. Mokomat kaakit ainakin lähtivät liikkeelle. Veri kohisi korvissani ja pulssini hakkasi kiihtyneesti kun annoin miekkani ja puukkoni taistella lennokkaasti. Melskeen keskeltä huomasin saattuen pysäyttäneen varkaan, lumileopardianthron jonka nimeksi muistin äkillisesti Juliet(?).

Nimi: Kíli

29.05.2014 13:00
Thórwin Oakleaf - Haltia

Nousin Nágariathin selkään ja varmistin että miekkani ja jouseni olivat hyvin mukana. Kopautin hieman orin kylkiä ja Nágariath korahtaen lähti liikkeelle. Ohjasin oria metsään ja annoin sen sitten laukata omaan tahtiinsa eteenpäin. Nojauduin hieman eteenpäin Nágariathin ylittäessä kaatuneen puunrungon ja tiukensin hieman otettani suitsista. Kotvan kuluttua saatoin jo erottaa metsän reunasta valoa ja pian Nágariath astuikin metsän hämärästä kirkkaaseen auringon paisteeseen. Ohjastin oria kivisellä tiellä eteenpäin ja soin vain muutamia katseita sivuilleni. Kojujen luona oli muutamia ihmisiä, mutta suurin osa väestä oli kokoontunut aukion keskelle, seuraamaan teloitusta. Nuori, tummahiuksinen pojankloppi seisoi ahdistuneen näköisenä pyövelin edessä ja valmistautui kohtaamaan pian loppunsa. En tuntenut mielenkiintoa asiaa kohtaan, vaan ratsastin siitä ohitse. Väki taivutti päänsä pienoiseen kumarrukseen kulkiessani heidän ohitseen Nágariathin selässä. Jopa pyöveli jätti hetkeksi pojan rauhaan katseeltaan ja kumarsi suuntaani. Nyökkäsin kevyesti ja jatkoin sitten kulkuani kadun päähän ja siitä toista kautta takaisin metsään. Pieni katsastaminen kaupunkiin ei tekisi pahaa minullekaan, kun olin kerran viettänyt jo useita päiviäni huoneeseeni lukkitautuneena. Metsän rauhaisa ilmapiiri oli rauhoittavaa enkä tuntenut halua palata vielä takaisin Ìrealiin. Pysähdyin pienelle metsäaukiolle ja laskeuduin orin selästä maahan. Silitin hellästi Nágariathin turpaa ja tunsin hevosen työntävän päätään kaulaani vasten.

//Hmmh, pitkään aikaan roolittu tälläkin :P Löytyykö seuraa Thórille? :3

Nimi: Pammee

27.05.2014 17:11
Icarus - Varkaat

Kuuntelin, kun Law selitti noitaepäilyistä ja heidän tuomiostaan. Puristin ristiä yhä nyrkissäni.
"Tuohan on naurettavaa!" sanoin aavistuksen kiivaammalla äänensävyllä anthron lopetettua kertomuksensa. "Ei kukaan ansaitse tulla hirtetyksi hiusten värin takia!" Tavallaan sivuutin sen seikan, että hän tosiaan oli myös tappanut joitakin, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Itsepuolustusta ei laskettu, eikä hän ollut läheskään ainoa, joka oli riistänyt toisen hengen itsensä pelastamiseksi... Lähtökohtaisesti häntä syytettiin noituudesta -ilman päteviä todisteita. Mietteliääksi käynyt ilmeeni tutki uudelleen naisen kroppaa. Hiusten lisäksi taisi olla toinenkin epäilyksiä herättävä tekijä, nimittäin naisen 'lajittomuus' tai 'sekarotuisuus', miten sen halusikaan ilmaista. Yleensä anthrosta pystyi sanomaan ensisilmäykseltä, mitä eläinlajia hän kantoi geeneissään. Mutta Law. Hänestä ei sellaista voitu sanoa. Katseeni palasi hänen silmiinsä.
"Eikä minun puolestani silmissäsikään ole mitään vikaa. Ihmiset vain ovat sellaisia. Pelkäävät kaikkea outoa ja väittävät taikauskoisina kaiken oudon olevan pahaa tai mustaa magiaa", sanoin hymähtäen kuivahkosti loppuun.
Irrotin otteeni hitaasti rististä ja annoin sen heilahtaa rintalastaa vasten, vain hieman solisluiden alapuolelle roikkumaan. Law arveli korun olevan arvokas minulle. Olin hetken hiljaa. Lopulta vain nyökkäsin hitaasti.
"Taitaa olla", toistin hänen sanojaan "Mutta joko unohdit, että olen varas. Tottakai hopea on minulle arvokasta", totesin.

Nimi: E.M.

25.05.2014 15:56
Zingar - Varkaat

Ensin Juliet laski katseensa ja laskeskelin sen osittaisen myöntymisen merkiksi. Moisen myötä omakin katseeni pääsi hivenen sitten irtoamaan lumileopardiantrhon silmistä ja saatoin jopa tuntea olevani kykenevä ottamaan askeleen toisen ohitse. Kun oikeasti meidän pitäisi mennä takaisin. Ensinnäkin sen takia, että saattaisimme saada seuraajia vaunujen pysäyttämisen tähden, ja toisekseen sen takia, että Thomas ihmettelisi varmasti katoamistamme hänen perästään. Ja tuskin halusin tiikerianthron pölähtävän siinä seisoessa paikalle.
Kuitenkin Julietin korvien värähdys veti katseen puoleeni ja toisen kuiskauksen seurauksena käänsin katsettani äänen suuntaan. Kun toki kuulin sen itsekin. Kavioiden kopseen, ja ajatukseni tuntuivat ottavan varuillaan olevan tien. Sillä saattaisiko olla, että peräämme oli jo lähdetty? Ainoa vaihtoehto taitaisi olla, että pakoonlähtijät olisivat törmänneet matkalla vartijoihin, ihan meidän kiusaksemme. Hirveästi sitä edemmälle ajatukseni eivät tosin ehtineet, sillä lumileopardianthrolla taisi olla oma suunnitelmansa.
Päättäväisesti hän nimittäin totesi, että meidän pitäisi mennä katsomaan, minkä jatkoksi hän lähti jo tietä kohden repien hetkeä myöhemmin verenvuodon tyrehdyttämiseksi käytetyn viitan irti kädestään. Ja vaikka toki omaakin mieltäni kiinnosti mitä oli tapahtumassa, se viitan solmujen avaaminen.. Se sai mieleni vetäytämään tilannetta arvioimaan, vaikka päädyinkin sanottomasti vastaamaan myöntävästi nyökkäämällä toisen mennäänkö-töksäytykseen. Juliet tosin oli siinä vaiheessa jo melkeinpä kääntynyt ympäri matkaa jatkaakseen. Suoraan perään lähtemisen sijaan kumarruin kuitenkin työntämään maahan aikaisemmin laskemani metallilaatikon paremmin lähettyvillä olleen pensaan oksan alle. En minä sitä mukaan kun aikonut ottaa, mutta toisaalta täysin typeräähän se olisi siihen esille jättää. Ihan varmuuden vuoksi siis.
Sen jälkeen askeleeni lähtivät kuitenkin lumileopardin perään, mutta yhtä nopeasti en juossut kuin Juliet, mikä jätti minut auttamatta jälkeen. Tosin en ymmärtänyt mikä kiire toiselle tuli. Siis jos ihmiset olisivat perässämme, tulisivat he muutenkin paikalle. Ja jos ne olisivat ohikulkijoita sitten olisi niin. En halunnut paljastaa itseäni, minkä tähden toisen jo pysähtyessä edempänä vetäisin löysän hupun niskaani ja kumarruin matalemmaksi tasapainottaen askeleet hännälläni. Siinä vaiheessa mielessäni oli kuitenkin vain tarkistuskäynti, mutta silti oikea käteni eksyi oikeanpuoleiselle miekantupelle ja lopulta lähempää kuuluvat kavion askeleet hidastivat askeltani, minkä takia Julietin luokse päästessäni ja puun taakse itsekin asettuen(eri puun siis xD) näin jo viiden hevosen ratsastajineen(Afra&Sir John Longstriden poppoo?) tulevan tietä pitkin(?).
Näky sai ilmeeni pakostikin varuillaan olevaksi bongatessani joukosta sekä loukkaantuneen vartijan(sir John Longstride) että harjasusianthron(Afra), jonka uskoin jopa tunnistavani. Varashan toinen oli, yksi meistä. Ja jäänyt siis kiinni jostain syystä. Mahtavaa. En nimittäin suvaitsisi kunnolla jättää toista oman onnensa nojaan ihmisten käsiin kerta siinä olimme, mutta toisaalta en aikonut jäädä itse kiinni. En todellakaan, mikä sai ilmeeni painumaan varuillaan olevasta mietteliääksi. Homma kun vaatisi hieman taktikointia, varsinkin kun en tiennyt mistä tarkalleen oli kyse, ja laskeuduin alemmas paremmin suojaan päästäkseni ja laskin toisen polveni aina maahan asti puolittaiseen polviasentoon jääden. Olkapääni annoin painua puunrunkoa vasten ja tarkkailin tilanteen etenemistä puunrungon sivusta koettaen kehitellä jonkinsortin idean, joka toimisi.
Senpä takia Julietiin en juuri siinä vaiheessa kiinnittänyt huomiota, tai en ainakaan ennen kuin sivusilmällä tajusin toisen nyökkäävän suuntaani, minkä jälkeen toinen käveli saattueen eteen. Sitä vetoa kun en ollut odottanut, en todellakaan. Toki lumileopardilla oli viittansa, mutta se oli verentahrima ja toinen käsi oli periaatteessa käyttökelvoton. Joten jos se oli anthron suunnitelma harjusuden pelastamiseksi, niin varsin ontuvalta suunnitelma tuntui. Se puolestaan pakotti minut jotenkin paikkaamaan tilanteen, kun Juliet avasi suunsa, mihin hän ei tietenkään saanut mitään järkevää vastaukseksi. En minä tosin moista edes odottanut.
Niinpä päädyin kuitenkin siinä hetkessä muutaman metrin tien suunnasta takapakkia ottaen kyyryssä kulkemaan rivakasti mutta kevyin askelin joukon ohitse(?). Typeräähän se nimittäin siitä olisi mennä Julietin tykö joukkion eteen. Hevosilla ohitse pääsisi nopeasti ja olisimme pahimmassa tapauksessa satimessa, kun jo vain yksi ratsukko pääsisi toiselle puolelle. Siksipä olisi parempi saartaa mieluummin ratsukkojoukko ja miesten huomio joutuisi keskittymään useampaan kohteeseen selkeämmin. Ja lisäksihän Julietilla oli viittansa henkilöllisyytensä suojana, kun minulla oli vain huppu, joten pakkohan siinä oli sivumpaa iskeviin toimiin ryhtyä. Moinen tosin taisi kuitenkin olla täysin vastakkainen idea kuin lumileopardianthrolla, sillä askeleeni välistä kuulin toisen uhkaavan vastauksen ja miekan esiinvedon äänen, mikä sai minut vilkaisemaan hänen suuntaansa. Katseellaan Juliet näytti pikaisesti koettavan hakea minua, mutten tiennyt sitä tajusiko toinen minun vetävän oman suunnitelmani mukaan, sillä enemmän sivulleen toinen vilkaisi. Itse kun olin edennyt siitä jo edemmäs ja päädyin jatkamaan rivakat ja hiljaiset askeleeni aina pari metriä viimeisen ratsukon ohitse asti(?), minkä jälkeen kyykistyin uudemman kerran paremmin ja jättäydyin tarkoituksella tienreunasta useamman metrin päähän. Huppua nykäisin paremmin päähäni ja tunsin sarvien ottavan kärjistään hupun takaosaa vasten, mutta päädyin olemaan välittämättä siitä. Ihan tuttua moinen oli, kun mitään typeriä reikiä en hupunkankaaseen sarvien varalta ajatellut leikellä. Niinpä kyykistyneessä asennossa käännyin, niin että sain selkäni näkösuojanani olevaa puunrunkoa vasten, minkä perään laskin vasemman käden oman puoleiselle miekantupelle samalla kun oikea käteni veti scimitar-miekan varovasti ja ääneti puolittaisesta tupestaan. Liikaa huomiota kun en halunnut puoleeni.
Selkäni puunrunkoa vasten vielä pitäen käänsin sitten katseeni olkani ja puunrungon ohitse, minkä kautta kävin katseellani koko ryhmän lävitse. Samalla loin valmiina olevan katseen Julietiin, minkä jälkeen katseeni tosin kääntyi taas paremmin ratsukkoihin ja tunsin puristin vasemman käden sormia vielä miekkavyölle jääneen toisen scimitar-miekan tupen ympärille oikeaa hetkeä odottaen.
Minä nimittäin aion astua esiin vasta kun hetki olisi oikea. Jos joukko päätyisi jostain kumman syystä koettamaan vain jatkaa matkaa ohitse, sitten se olisi niin. Sellaisen takia naamaani taikka häntääni ajatellut paljastaa, vaikka lumileopardianthron otettua miekkansa esiin moinen taisi olla aika epätodennäköistä. Lisäksi loppujen lopuksi miehiä oli neljä, joiden lisäksi yksi oli haavoittunut. Ja lisäksi heillä oli hevoset. Meillä taas oli minä ja Juliet, mikäli harjasusianthro unohdettaisiin. Eikä lumileopardianthrokaan parhaassa terässä ollut kätensä vamman tähden, ja kaiken kukkaraksi hän oli tullut itsensä jo paljastaneeksi, minkä takia ainoa yllätysetu oli minulla. Ja sen siten pitäisi sitten onnistua. Siksi piti odottaa. Tosin siinä vaiheessa olisin antanut oikeastaan mitä vain heittopuukosta. Sillä olisin saanut hyvin aloitettua, sillä vaikka scimitarini olivatkin kevyitä, niillä piti taistella lähitaistelua. Heittopuukolla yksi hevonen tai ratsastaja olisi ainakin poissa pelistä. Mutta siinä vaiheessa piti mennä sillä mitä oli, minkä tähden annoin itseni vetää hieman syvempään henkeä kuin ollen sillä sekunnilla valmiina polkaisemaan itseni pystyyn ja esiin puunrungon takaa. Tuurilla voisimme hyväksi käyttää loukkaantunutta miestä jotenkin tilanteen kääntämiseksi meidän hyväksemme. Ihmiset kun tuppasivat olemaan tietyllä tapaa toisistaan välittäviä. Muista he eivät sitten mielestäni välittäneetkään.

Nimi: Altaïr

24.05.2014 20:25
Law - Vainottu

Icarus alkoi selittämään siitä, etten näyttänyt hänen silmissään lainrikkojalta. Niin. Hänen silmissään.
"Tiedätkö, minä punatukkaisia naisia pidetään? Noitina. Ja tiedätkö mitä noidille tehdään? Heidät joko poltetaan tai hirtetään. Olen siis ihmisten ja useiden muidenkin mielestä noita, joka on tapettava. Eivätkä asiaa auta harmaat silmäni." Vastasin toiselle hieman haikeasti. Ei se ollut minun syyni, että olin sen näköinen kuin olin.
"...Ja olen tainnut tulla tappaneeksi pari ihmistä ja yhden anthron itsepuolustuksena..." Jatkoin laskien katseen jälleen maahan. Häpesin tekojani, tiesin tehneeni väärin. Mutta muussa tapauksessa olisin kuollut tai joutunut vangiksi ja kuollut sen jälkeen häpäistynä kaikkien katseiden alla. Kun nostin oman katseeni, Icarus oli laskenut sen alas ja hypisteli ristikorua kaulassaan. En tiennyt mitä anthro ajatteli. Kuitenkin hän nosti pian katseesa takaisin minuun muttei sanonut sen kummemmin mitään asiaan liittyen.
"Risti taitaa olla arvokas sinulle?" Kysyin sillä en halunnut mitään vaivaavaa hiljaisuutta väliimme.

Nimi: Pammee

24.05.2014 15:49
Icarus - Varkaat

Häneltä meni hetki, ennen kuin hän uskaltautui lausumaan nimensä. Saatoin olla voittamassa hänen luottamustaan, vaikka Lawiksi itsensä esitellyt vainottu vaikuttikin vielä hieman epäileväiseltä. Koitin mielessäni yhdistää nimeä ja kasvoja johonkin ilmoitukseen tai kuulemaani huhuun. Mutten keksinyt mitään, mitä hän olisi voinut tehdä. Nostin kädet kevyesti puuskaan ja kallistin aavistuksen verran päätäni. Huomasin kyllä, että olin naisen tutkivat katseen alla, mutten liiemmin välittänyt siitä.
"Joten", aloitin, "miksi sinua vainotaan?" kysyin osittain pitääkseni yllä keskustelua ja osittain vain silkkaa uteliaisuuttani. "Varkaat halutaan hirteen varkauksien ja tappojen vuoksi, mutta mitä sinä olet tehnyt? Et näytä ...mm... lainrikkojalta", puhuin suoraan, mutta rauhallisella äänensävyllä. Oli totta, että ulkonäkö saattoi hämätä, mutta minun puolestani anthro voisi ihan hyvin kuulua vaikka Armathreihin.
Vain hetkeä myöhemmin tajusin, mitä olin sanonut. Omien sanojeni vuoksi mieleeni nousi kuva mestauslavasta. Kettuanthrosta, joka katsoi solvaavaa yleisöä pää ja korvat ylväästi pystyssä. Katseeni putosi sekuntissa metsänpohjalle. Hymy muuttui haikeaksi.
Hän ei ollut pelännyt kuolemaa. Pelkäsin silloin hänen jopa hyväksyvän sen, olisin toivonut hänen taistelevan sitä vastaan. Hän oli seissyt hiljaa lavalla, antanut pujottaa karhean köyden kaulansa ympärille ja katsonut halveksien niitä, jotka huusivat loukkauksiaan. Mutta tiesin myös hänen tienneen, ettei hän ollut tuomitsijoitaan huonompi. Ihailtavan vahva ja samaan aikaan hillitty nainen. Vaistomaisesti oikea käteni kohosi tavoittelemaan kaulallani riippuvaa hopeista korua. Tunnustelin ja pyörittelin sormissani sen ristin muotoa. Tottakai kaipasin häntä. Oli kuitenkin totta, että jokainen joutuisi lopulta maksamaan teoistaan -jopa hengellään. Puristin ristin nyrkkiin ja nostin silmänräpäyksessä ruskeat silmäni maasta ja loin niiden katseen Lawiin, selittämättä millään tavoin muuttunutta mielialaani.

Nimi: Tuhkamarja

21.05.2014 19:00
Law - Vainottu

Fennekkianthro perääntyi yllättyneenä puolikkaan askeleen tökätessäni toista rintaan äkäisesti. Tuo rauhoitteli ja pyysi anteeksi, tai jotain sinne päin. Varas oli nostanut kätensä päänsä korkeudelle kuin antautumisen merkiksi, mikä sai minuttuhahtamaan pienesti. En tosin tiennyt miksi. Sitten toinen jatkoi puhumistaan säpsäyttäen minut mietelmistäni. Toinen hymyili pienesti ja laski kädet sivuilleen. Tuon korvat palasivat taas normaaliin asentoon, mutta omani pysyivät vielä melko takana, mutteivät aivan kiinni niskassa kuitenkaan. Fennekkianthro esittäytyi Icarukseksi edelleen hymyillen. Sitten anthro kysyi minun nimeäni. Käänsin katseeni pois aikomuksenani olla vastaamatta toiselle, mutta jokin sai minut muuttamaan mieleni ja vilkaisin Icarukseen.
"...Law" Vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Korvani olivat nousseet ylemmäksi vaikka olivatkin yhä taaksepäin. Vasta nyt silmäilin Icaruksen kehoa tarkemmin. Icarus oli suunnilleen minun pituiseni. Toisella oli tummat, pörröiset hiukset sekä valtavat korvat -kuten minulla. Toisessa korvassa oli kolme korua. Jätkän silmät olivat mantelin muotoiset ja herran kaulassa roikkui hopeinen risti. Tuon pellavapaita oli nyt minun kyljessäni olevalla haavalla. Toisen kroppa oli ihailtavassa kunnossa, ja tunsin hämmentyneen punan kohoavan kasvoilleni kun mieleeni palasi taas muistutus siitä, miten lähellä toinen oli minua. Siksi tyrkkäsin sen ajatuksen kuuseen ja jatkoin toisen kehon tarkkailua. Tuolla oli päällään vihertävät puuvillahousut, eikä Icaruksella ollut kenkiä. Tutkimukseni tultua päätökseen, nostin katseeni jälleen toiseen. En olut varma, kuinka selvästi tarkasteluni oli näkynyt ulospäin, mutta nyt vain seisoin hiljaa paikoillani tietämättä, mitä sanoa.

Nimi: Pammee

19.05.2014 21:01
Icarus - Varkaat

"Jaa", tokaisin naisen yrttihöpinöihin. Huomasi, etteivät kasvit minua liiemmin kiinnostaneet. Jos siitä kehäkukasta jotain apua oli, ja anthro osaisi sitä vieläpä itse käyttää, niin mikäs siinä. "Missä?" Kysyin yksinkertaisen kysymyksen, kun en nähnyt neidon sitä ainakaan kämmenissään kantavan. Eikä hän luultavasti muutenkaan haluaisi minun penkovan tavaroitaan. Näin, että naista kiusasi jo muutenkin lähellä oloni, niin entäs sitten, jos alkaisin oma-aloitteisesti vielä kajoamaan hänen omaisuutensa. Lähtökohdat eivät olleet muutenkaan kovin ihanteelliset, ottaen huomioon, että hän tiesi minun kuuluvan varkaiden sakkiin.
Epäluottamuksensa hän ilmaisikin hyvin pian ja hyvin selkeästi. Loukkaantunut kyllä suostui tyrehdyttämään veren vuotoa liivillä, joka olisi tämän koettelemuksen jälkeen entinen, mutta istumaan nainen ei alkanut. Hän tuntui jopa hieman kiivastuvan(?) kertoessaan, ettei luottanut minuun ja että pääsisin hengestäni heti, jos tekisin jotain typerää -tai ainakin sinne päin. Hämmentyneenä anthron yllättävästä käytöksestä peräännyin puolikkaan askeleen ja nostin molemmat käteni kasvojen korkeudelle kuin antautumisen merkiksi. Suuret korvani painuivat puolittain luimuun.
"Okei...", rauhoittelin, "Sori", ääni oli hieman kysyvä, vaikka hän pahoiteli itsekin sanojaan. Hievahtamatta paikoiltaan hän selitteli käytöstään, yritin turhaa tavoittaa hänen katsettaan ennen kuin hän kehtasi itse nostaa sen uudelleen kasvoihini.
"Okei, otetaan uusiksi", sanoin pieni hymy kasvoillani. Annoin käsieni laskeutua sivuillen ja korvieni palata normaaliin asentoonsa. Päätin yrittää toista lähestymistapaa, tällä kertaa vähemmän pakottaen.
"Olen Icarus", esittäydyin seesteisesti hymyillen. "Entä sinä?"

Nimi: Tuhkamarja

18.05.2014 21:12
Law - Vainottu

Varasanthro (Icarus) naurahti kuivasti ja sanoi, että huono sihti sillä metsästäjällä. Hän kuitenkin lisäsi, että minun onnenihan se oli, josta olin samaa mieltä. Punaiset hiukseni roikkuivat osittain silmilläni tarkksillessani fennekkianthron liikkeitä. Toinen asteli rauhallisesti lähemmäs minua, mikä sai minussa automaattisesti pakenemisvaiston huutamaan karkuun juoksemisesta, mutta hillitsin itseni ja pysyin epäilevin elein paikoillani. Anthro totesi, että minulla olisi parempi olla mukanani kehäkukkaa, sillä hän ei tietänyt, miltä se näyti.
"Jaa on minulla. Oikeastaan minulla on paria muutakin perusyrttiä mukanani aina. Sinun tulisi tietää edes ne varmuuden vuoksi." Vastasin hänelle takaisin hieman toista kulmaani kohottaen. Sitten varas riisui pellavaliivinsä ja ojensi sen minulle ehdottaen sen painamista haavalle. Varovaisesti kohotin käteni kangasmyttyä kohden, ja annoin eriväristen sormieni kiertyä sen ympärille, ennenkuin vedin käteni pois ja painoin kangasmytyn aralle haavalle hieman nytkähtäen kivun takia. Läheisyys toisen kanssa oli outoa, olihan välissämme matkaa vain noin metrin verran. Toisen ehdottaessa istumista, silmäni siristyivät, ja ennenkuin ehdin ajatella mitään, luontainen vaisto otti vallan ja sanoinkin vain yhtäkkiä toiselle:
"Muistuttaisin tässä vaiheessa, etten luota sinuun ja tapan sinut jos ymmärrän sinun yrittävän pahaa minulle." Sanoin ja tökkäsin etusormellani toisen rintaa(?). Sitten räpyttelin silmiäni kun tajusin, mitä olin sanonut. Toinenhan kuitenkin yritti vain auttaa. Kai... Katseeni liukui muualle.
"Anteeksi... Se tuli... Vaistonvaraisesti, jos ymmärrät. Istualtan minun on vaikeampi puolustautua tai paeta." Sanoin toiselle hieman katuvuutta äänessäni, mikä oli jo sinänsä ihem. Minä todella häpesin edellistä käytöstäni? Se oli ihmeellistä. Sekin tosin oli, että edessäni oleva anthro halusi auttaa minua. Katseeni siirtyi takaisin fennekkiin, enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. En halunnut istua ensimmäisenä, joten päätin vain oll liikkumatta minnekkään suuntaan vielä.

Nimi: Pammee

18.05.2014 18:51
Icarus - Varkaat

Oliko hän sitten jonkinlainen parantaja, kun sanoi tutkineensa yrttejä? Kyläläiset -tai ainakin rohkeimmat heistä- ymmärrettävästi jahtasivat varkaita ja vainottuja löytöpalkkion toivossa. Ja metsästäjillä oli astetta paremmat mahdollisuudet, sillä he kantoivat yleensä aseita mukanaan. Mutta mahtoi sitä metsän miestä ärsyttää, kun oli päästänyt rahapalkkionsa karkuun. Naurahdin kuivasti.
"Surkea sihti sillä metsämiehellä sitten", sanahdin. "Vaikka sinun onnesihan se on." Oman jousityyppini tottuneena käyttäjänä tiesin, että anthroa vatsan sivuun ampuminen oli ehkä surkein mahdollinen paikka. Siis säälittävä yritys! Tottakai mikä tahansa ihon lävistävä sattui ja vuosi verta, mutta nainen jäisi henkiin.
Hänen selittäessään kehäkukista ja sideharhoista uskallauduin siirtymään rauhallisin askelin lähemmäs. En vilkaissutkaan taakseni jäävään varsijouseen, sillä sellaiset eleet osoittivat vain epävarmuutta. Minun piti vaikuttaa silti, että tiesin mitä tein. Joten katsoin häntä silmiin, luottamusta hakeva hymy kasvoillani. Hän ei tuntunut välittävän.
"Toivottavasti kannat mukanasi kehäkukkaa, sillä minulla ei ole mitään hajua siitä, millainen se on", sanoin. Katseeni käväisi maahan pudotetussa mustassa kangasmytyssä, anthron viitassa, mutta valitsin sitten helpomman tavan ja riisuin pellavaliivin yltäni. Taitoin sen muutaman kerran ja ojensin vaalean mytyn kohti toista.
"Paina sillä haavaa, ehkä se korvaa sideharson", sanoin kohauttaen hieman olkiani. Välissämme oli enään ehkä metrin verran tilaa(?). Sivusilmällä yritin välillä katsoa, aikoiko hän tempaista uudelleen miekkansa väliimme. Jos hän sen nyt tekisi, niin olisin auttamatta miekat terän tiellä, ellen pysyisi valppaana ja olisi valmis väistämään.
"Ja istuminen voisi olla ihan hyvä idea", lausuin suostutellen. "Vai mitä?"

Nimi: Tuhkamarja

18.05.2014 17:20
Juliet - Varkaat

Tuijotin vain äimänkäkenä Zingariin voimatta tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Tunsin yhä kihelmöinnin huulillani, ja suuni oli auennut hieman, kuin olisin aikeissa sanoa jotain, mutta mitään en kuitenkaan suustani ulos saanut.
#Herätys, Juliet! Mitä sinä menit juuri tekemään?! Hän on varas! Ja muistatko mitä varkaat tekivät perheellesi?! Koko kylällesi!? Ja etkö muista sinun ja kuninkaan välistä sopimusta?# Paukutin päässäni itselleni, ja aloin hiljalleen päästä taas omien aivojeni hallitsijaksi. Sitten kuulin Zingarin epämääräisen lauseen, ja oma katseeni valui viimein kohti maata. Ymmärsin kyllä, mitä toinen tarkoitti, ja aloinkin jo valmistautumaan kävelymatkaan varkaiden pesälle, kun korvani värähtivät.
"Kuulitko?!" Kysyin kuiskaten melko kiihtyneesti. Kauempaa, epäilemättä tiellä vähänmatkaa vasemmalle kuului epämääräisiä ääniä.
#Puhetta.# Lisäksi myös kavioiden kopse kantautuivat tietä pitkin. Luimistin korviani, kun käteni kipu muistui mieleeni. Olivatko he palaneet takaisin? Ja halyttänete sotilaita mukaansa? Katseeni siirtyi Zingariin, ja kiusallisuus mielestäni oli kadonnut jonnekkin kauas mieleni perukoille.
"Hevosia. Siellä on varmasti ihmisiä! Mennään katsomaan. He saattavat olla meidän perässämme, ja meidän on varmistettava, että he eivät löydä tänne." Sanoin. Ääneni oli kylmänrauhallinen, mutta silti päättäväinen. En osannut lainkaan ajatella sillä hetkellä, että pomottelin varkaiden johtajaa, mutta minua todella painoi huoli siitä, että ihmiset olivat meidän perässämme. Käännyin suoraan ympäri, ja lähdin kävelemään kohti tulosuuntaa, kunnes tajusin, etten voisi näyttää naamaani heille kuninkaan kanssa tekemäni sopimuksen takia. Siniset silmäni siirtyivät haavoittuneessa kädessäni olevaan viittaan, ja aloin hetken mietittyäni kiskomaan sollmuja auki. Tunsin veden kihoavan silmiini kun tunsin kankaan irtoavan haavan pinnastan saatuani viittakankaan pois, ja aloin kiskoa vaivalloisesti viittaa ylleni. Viittani oli täynnä veriläikkiä, ja kiskaisin suoraan hupun päähäni peittämään henkilöllisyyteni. Sitten käännyin kohti Zingaria joka oli takanani(?).
"Mennäänkö?" Töksäytin liskoanthrolle ennenkuin käännyin taas ympäri kulkemaan kohti hiekkatietä josta olimme tulleetkin. Aluksi vain hyvin reippaat juoksuaskeleeni muuttuivat pian hyvin nopeaksi juoksemiseksi kun kumarruin matalaksi juostakseni mahdollisimman pian vastaan ihmisiä. Pysähdyin tassut maata vasten liukuen yhden paksuhkon puun taakse. Tunsin, kuinka puuskutukseni laantui pian melko rauhalliseksi, kun kurottauduin vilkaisemaan puunrungon takaa voimistuvien äänien suuntaan. Pian esiin ilmestyi hevossaattue jossa oli viisi hevotsa(?), neljällä oli ratsastaja(?). Yksi vaikutti pahoin loukkaantuneelta (sir John Longstride). Vain parempi niin. Sitten katseeni osui turkilliseen hahmoon yhden hevosen selässä. Anthro, eikä minulta kestänyt kauaa ymmärtää tuota varkaaksi, kun toiset nakkelivat surkeita vitsejä hänen teloittamisestaan (Afra). Ilmeeni kylmeni vain entisestään. Miedän ei tarvitsisi puuttua tuon ongelmiin... Kuolkoon, jos oli itse itsensä tuohon ängennyt. Hänen toisesta reidestään näytti vuotavan verta(?) ja arvelin, että jonkun sotilaan oli pakko ampua naista. Murahdin, ja olin juuri kääntymässä pois, vaikka Zingarkin oli jo paikalla(?), mutta sitten päähäni pilkahti ajatus.
#Jos pelastan tämän varkaan kuolemalta nyt, saan enemmän luottamusta varkaiden joukossa.# Tein oman johtopäätökseni, ja vilkaisin Zingariin. Ajatus suudelmastamme yritti tunkea mieleeni, mutta syrjäytin sen siitä, ja mietin, mitä voisimme tehdä. Näh, mitä minä suunnittelemaan? Tiesin, että jos haavoittaisin hevosia, ne pillastuisivat ja pinkoisivat ties minne. Zingar saisi puolestani suunnitella mitä halusi. Nyökkäsin varkaiden johtajalle pienesti, ja sitten käännyin puun takaa kävellen vain mitäänsanomatta keskelle tietä saattueen eteen(?).
"Minne te sitä karvakasaa olette viemässä?" Kysyin ilmeettömällä mutta voimakkaalla äänellä varoen näyttämästä kasvojani tai muitakaan tunnusmerkkejä itsestäni.
"Mitä se sinulle kuuluu? Älä vain sano, että sinäkin olet jokin pahainen varas!?" Yksi sotilaista vastasi minulle ivallisesti. Virnistin pienesti.
"Mikä loukkaus. Minä en olu mikään 'pahainen varas'." Vastasin ääneni muuttuessa uhkaavaksi. Kommentti oli sekä huvittava, että se sai minut ärtymään nopeasti.
#Tietäisitkin vain, ketä sanot pahaiseksi varkaaksi...# Ajattelin samalla, kun vedin terveellä kädelläni miekkani kotelostaan niin, että haltiamiekan terävä terä aiheutti hankaavan äänen sen suojaa vasten. Nostin sen kevyesti hampaideni väliin, ja liu'utin sitten toisen haltiamiekan terveeseen käteeni. Päätin antaan haavoittuneen käteni olla rauhassa. Lisäksi se, että taistelin kolmella miekalla, oli hyvä tunnusmerkki, sillä en ollut eläessäni tavannut toista kolmella miekalla taistelevaa ihmistä tai anthroa, edes haltiaa. Vilkaisin nopeasti sivulleni yrittäen havaita Zingaria jossain, mutta lähdin sitten kävelemään kohti saattuetta. Olin laskenut sen varaan, että varasanthro tulisi auttamaan, joten hänen oli parasta tehdäkkin jotain.
//sorryoutosekavakamala :D//

Nimi: Tuhkamarja

15.05.2014 21:12
Law - Vainottu

Minulle kävin kiusalliseksi se, että tinen pystyi katsomaan kehoani jonka päällä ei ollut viittaa suojaamassa. Oloni tuntui paljaalta. Siis... Olihan minulla nyt vaatteet ja turkki. Ei siis sillä tavalla. Viittani vain peitti koko kroppaani. Sen muotoja, värejä sekä kuvioita. Lisäksi siinä olevat tatuoinnit tulivat jotenkuten esiin kuten myös kaulanauhani. Tunsin ylähuuleni nykivän automaattisesti kun toisen katse haravoi kehoani pikaisesti. Tuo vastasi, että auttoi minua, koska en ollut vihollinen. Tuhahdin hiljaa.
#Varkaille kuka tahansa on vihollinen, paitsi ehkä omalla puolella olevat...# Ajattelin silmiäni huomaamattomasti pyöräyttäen. Sitten anthro kysyi, että mitä tapahtui.
"Joku metsämies ampui jousellaan minut nähdessään, kun olin erehtynyt ottamaan hupun päästäni yrttejä tutkiessa." Vastasin yksinkertaisesti ja vältin toisen katsekontaktia. Se olin jotenkin häiritsevää. En luottanut toiseen, mutta luotin silti. Luotinko siis, vai enkö? Tiesin, etten luottanut toiseen -tietenkään, mutta silti annoin tuon katsoa ilmeisesti haavaani. Sai nyt nähdä, päästäisinkö toista lähelleni, tai uskaltaisiko edes varas lähestyä tuon enempää.
"Kehäkukka auttaa haavoihin, jos haluaa estää tulheduksen, mutta veren hyydyttämiseen tarvitaan sideharsoa..." Sanoin puoliääneen ja annoin harmaiden silmieni liukua haavalleni, josta se liukui kämmenelleni joka oli punainen verestä sen takia, että olin painanut sillä haavaani. Kuononi nyki hieman voimakkaassa veren hajussa, kunnes nostin katseeni takaisin fennekki-anthroon. Se oli aavistuksen kysyvä, mutta muuten melko ilmeetön.

Amelie - Prinsessa

Isäni johdolla lähdimme kulkemaan kohti esterataa(?). Tiesin, että minun pitäisi hillitä itseni, jos en haluaisi kotiarestia huonon käytökseni takia. Vedin syvään henkeäni ja yritin antaa itselleni käskyn, että minun pitäisi kai käyttäytyä, kuten prinsessat käyttäytyivät... Mieleni silti taisi kapinoida sitä vastaan. Silti annoin sen äänen tukahtua, ja otin kasvoilleni parhaani mukaan arvokkaan ilmeen ja seurasin vanhempiani hyvässä ryhdissä. Olin varma, eteivät he antaisi minule anteeksi seuraavaa töppäystäni samassa tilaisuudessa. Vilkaisin pienesti Johaniin, joka kulki hieman taa-alalla minuun nähden(?). Sitten katseeni kääntyi taas eteenpäin, kun aloimme jo saapuakkin esteradalle, jossa tuon pojan olisi määrä testata kuntoaan, kuten varmasti myös nopeutta, notkeutta sekä ketteryyttä. Hmmm. Rata kuulosti sellaiselta, jonka minä voisin läpäistäkkin jos yrittäisin. Se täytyisi kuitenkin tehdä salaa vanhemmiltani eikä tällaisessa mekossa. Eli en pääsisi kokeilemaan sitä vielä. Kumma... Miten en ollut aiemmin tajunnut tuon radan olemassaoloa? No niin tai näin, isäni pysähtyi eteemme, ja vartijat järjestyivät automaattisesti riviin niin, että Johan jäi viereeni seisomaan(?).

Nimi: Ruska

10.05.2014 12:54
sir John Longstride - Ihmiset

Laukka-askeleiden ääni vain voimistui voimistumistaan. Yritin pidätellä irsvistystä muodostautumasta kasvoilleni, mutta en onnistunut. Kipu kyljessäni oli sietämätön. Niinpä puristin silmäni vain kiinni, purin hammasta yhteen ja hengitin kiivaasti ja pinnallisesti. Tuskanhiki alkoi helmeillä otsallani. Mutta sitten anthro päästi irti puukostaan ja horjahti taaksepäin. Sain tuupattua miekallani toista rintaan, ja sitten olento peruutti pois päältäni taaemmas kunnes törmäsi puuhun. Harjasuden paino poistui päältäni ja haukoin henkeä. En ollut eläimen painon alla pystynyt hengittämään kunnolla, ja olin alkanut tuntea pyörryttävää oloa. Mutta nyt sain jälleen happea kunnolla - vaikkakin kakoen. Eläimen puukko oli yhä toisessa kyljessäni.
Anthro nousi sitten ylös seisomaan ja sanoi jotain, mistä en sanut kunnolla selkoa. Kuulin vain saapuneiden tovereitteni ja hevosten äänet jotka olivat nyt tulleet paikalle. Kaksi heistä laskeutuivat ratsailta ja ryntäsivät luokseni. Yritin kangeta itseni oikean kyynäräni varaan kyljelleen pitäen toisella kädelläni kyljessäni törröttävästä puukosta. Olisin halunnut riuhtaista sen irti, mutta yhä haukoin henkeä ja pystin hetken aikaa vain kakomaan. Puukko piti saada irti... Jostian syystä käteni voimat eivät riittäneet sillä hetkellä. Toinen ritari tuki hartioitani ollessaan pääni vieressä kyykyssä ja yritti saada minut seisomaan ottaen käteni niskansa yli ja pitäen ranteestani kiinni. Otin hänestä tukea ja kankesin itseni pystyyn. Toinen miehistä piti minua selkäni takaa, ja he molemmat huusivat nimeäni ja kyselivät ja yrittivät rauhoitella.
"Sir! John! Mitä tapahtui?!" ja tuota rataa. Yritin pitää silmäni kunnolla auki kivun irvistyksen seasta pidellen yhä puukosta kyljessäni. Sitten riuhtaisin sen irti ähkäisten kivusta - olisin voinut muuten valahtaa maahan tuskasta ellei toverit olisi tukeneet minua - ja tiputin sen maahan.
"Komentaja, odota, autamme teitä!" En meinannut pysyä itse pystyssä, kun he auttoivat minut toisen ritarin hevosen selkään. Satulaan nousu oli raskas, mutta kun pääsin lopulta ruunikon selkään, pitelin koko ajan kylkeni haavaa ja yritin pysyä tajuissani. Tärisin, hengitykseni kähisi, en pysynyt kunnolla istumisasennossakaan. Olisin rojahtanut hevosen kaulalle, ellen olisi yrittänyt kaikin voimin pysyä pystyssä.
"Komentaja, pysykää tajuissanne. Pääsemme pian takaisin kaupunkiin. Kestä sen aikaa, ei mene kauaa." mies puhui ja repaisi nahkaliivinsä alla näkyvästä paidanhelmastaan riekaleen ja painoi sillä kylkeni haavaa.
"Pitäkää tuota siinä." hän neuvoi vielä. Nyökkäsin katsoen toista silmiin kiitollisesti kun en muuhun kyennyt ja sitten hän kääntyi lähtien kävelemään toisten luo.
Nostaessani pääni näin kasvoilleni valahtaneiden tummien hiusten lomasta kahden muun ritarin nappaavan varkaan, köyttäen sen raajat ja viskaten hevosen selkään. Oma hevoseni Quallahir oli yhä suitsistaan kiinni puussa mihin olin sen jättänyt juuri vähän ennen kuin anthrovaras oli hyökännyt kimppuun. Valkea tamma oli jonkin verran hätääntynyt ja hämmentynyt tapahtumista, mutta sitten toinen minua auttaneista miehistä meni tamman luokse, irrotti sen puusta ja rauhoitteli sitä.
Lopulta ritarit nousivat hevosten selkiin. Yksi heistä tuli taakseni istumaan hevosensa selkään. En olisi halunnut että toinen näki vaivaa että ratsasti takanani istuen hevostaan minä vaikeuttaen eteenpäin näkemistä, mutta en jaksanut kunnolla sanoa sitä. Tuntui nimittäin kuin olisin voinut menettää tajuntani hetkenä minä hyvänsä.
Joukosta yksi ratsasti antho hevosensa selällä, toinen ratsasti samalla hevosella kanssani ja yksi kulki Quallalla ja viimeinen piti perää. Sitten lähdimme ripeästi liikkeelle(?) ja joukko kiisi laukassa pitkin metsästä poispäin vievää polkua saapuen lopulta tielle ja sitä pitkin kaupunkiin(?). Voimani olivat lopussa. Olisin ollut puolet paremmassa kunnossa jos se kirottu roisto ei olisi iskenyt puukkoaan minuun. Pysyin onneksi tajuissani siitä huolimatta että vähäinen hapensaanti oli saanut minut huimaamaan ja tuntemaan oloni huonoksi.

Nimi: Zaaga

09.05.2014 16:09
Afra Brunilda - Varkaat

En unohtanut sitä tunnetta, kun melkeinpä jo luulin voiton laukkaavan kohti minua ja syleilevän minua voitonriemuisesti - mutta kun ihminen tarttui minua kädestä ja puoliksi puukostani, joka oli miehen kylkeen upotettuna, tunsin, kuinka voitto karkasi jonnekkin kauas ja jätti minut ojanpenkereelle kuolemaa vartomaan. Yritin painaa puukkoani lisää kohti miehen rintaa, mutta ilmeisesti tämä yksilö oli taistelijaluonnetta ja sai huomattavasti lihaksikkaammalla kädellään otteeni lopulta irtoamaan. Samassa tunsin miehen toisessa kädessä miekan tuuppivan rintaani, ja horjahdin taaemmas käsieni ollessa nyt täysin vapaina. Kirosin mielessäni epäonnistumistani - omistin enää miekan tupessani, puukko oli yhä miehen vasemmalla rintakehällä(?). Peruutin nopeasti taaemmas ja tunsin puun tulevan vastaan. Nousin pystyyn, ja katsoin silmät selälläni ihmistä. Puukon aiheuttamasta haavasta päätellen miehestä ei ollut nyt taistelemaan, mutta tämän lähestyvistä tovereista oli. Ainut vaihtoehto, mitä silmieni edessänä näin, oli pako. Puukon sai ihminen pitää, jos tahtoi, mutta tahdoin selvitä tästä hengissä. Katsoin halveksuntaa kasvoillani ihmiseen.
"Olette heikkoja. Muistakaa se", murahdin tuolle ja käännähdin ympäri. Kerkesin juuri ja juuri ottaa ensimmäisen juoksuaskeleen, kunnes tunsin nuolen lävistävän takajalkani ja räjähdin ulvaisuun. Automaattisesti, tasapainoni katosi kuin tuhka tuuleen ja mätkähdin maahan. Hevosten laukka-askeleet ja töminät olivat lähellä ja lopulta äänet kuuluivat selvästi - toiset ihmiset olivat saapuneet. Olin siis kirjaimellisesti menettänyt viimeisimmätkin toivonpilkahdukset. Katsoin taakseni ja purin huultani estääkseni tuskaista huutoa joka houkuttelisi ihmiset luokseni, mutta harmikseni ihmiset olivat jo minut nähneet ja kaksi suurikokoista miestä kiirehtivät samantien luokseni kaapatakseen minut. Murisin näille, purin toista käteen ja yritin kaikin keinoin pyristellä näiden otteesta, mutta samantien tunsin nahkaiset solmut jalkojeni ja käsieni ympärillä. En mahtanut mitään ihmisten voimalle. Lopulta yksi miehistä otti minut likaisten käsiensä ympärille ja heitti minut tumman hevosensa selälle. En nähnyt, mitä sille miehelle tapahtui, jonka kanssa aluksi tappelin, mutta sivusilmällä näin muiden rientävän häntä kohti(?). Äsken minut nauruihin sitoneet miehet heittelivät pilkkasanoja, mutta en tuntenut kurinpitoa - ainakaan vielä. Kaikki miehet olivat kiiruhtaneet ystävänsä luokse ja ilmeisesti auttoivat häntä pystyyn ja näin ollen hevosen kyytiin(?). Nopeasti he kuitenkin palasivat luokseni; saatoin tuntea kaikki kierot katseet selässäni ja väläytin näille hampaita, ihan vain vihani merkiksi.
"Ai niin, tahdot varmasti tämänkin pois?", yksi miehistä äkkiä tokaisi ja tarttui varoittamatta jalassani olevaan nuoleen, repäisten sen sekunnissa irti. Tukahdutin kiljahduksen iskemällä hampaani hevosen selässä olevaan nahkanpalaan. Kipu salamoi kehossani ja huohotin raskaasti. Äkkiä kuitenkin yksi toinen miehistä ärähti muille.
"Älkää koskeko siihen, pitäähän meidän nähdä elävä teloitus", hän sanoi, ja muut kaikkosivat nopeasti luotani. Kirosin mielessäni, hiljaa jopa ääneen tämän sanoneelle miehelle, mutta tiesin sen olevan turhaa. Yritin hätäisesti keksiä pakokeinoa - jota tosin ei tuntunut olevan tarjolla.

// Tuli aika sekava..

Nimi: Tilhi

07.05.2014 16:05
Liten Ulv - ihmiset

Vilkaisin kauempana laiduntavaa Zephyriä, ja sitten rapsutin selkäni takana makaavaa Avaa. Hymähdin tamman puhaltaessa lämmintä ilmaa niskaani. Nousin ylös kuullessani kummallisen äänen. Sitten näin suden vilahtavan heinikossa. Zephyr kavahti, ja nousi takajaloilleen korskahtaen. Susi säntäsi esiin, yritti purra oritta, mutta se sai kaviosta lapaansa. Susi vinkaisi, kavahti kauemmas ja hyppäsin tamman selkään. Kannustin Avaa eteenpäin. Tamma vastusteli, mutta laukkasi sitten petoa kohti. Kohotin puukkoani, ja heitin sen sutta kohti. Ohi meni. Susi ärähti, hyppäsi ja osui olkapäähäni. Putosin hevosen selästä, Ava karkasi kauemmas. Hapuilin maasta puukkoani, sain sen käteeni. Olin aivan Zephyrin jaloissa ja katkaisin puukolla köyden jolla ori oli kiinni(?). Ori laukkasi Avan perään. Jäin maahan, ja susi huomasi sen. Se lähti hampaat irvessä minua kohti..

//pelastajaa? c:

Nimi: Ruska

29.04.2014 20:42
sir John Longstride - Ihmiset

Sain kuin sainkin puhallettua torveen kunnolla. Onnistuin. Nyt saisin apua. Ja saattettua tuo varas viimeiselle tuomiolleen niiden neljän muun ritarin kanssa - jos siis saisimme tuon roiston vangittua. Anthro oli varpasti nopea ja ketterä. Mutta ensimmäinen aikomukseni oli päästä toisen alta pois. Siihen pyrin.
Mutta kun torven ääni lakkasi, harjakettuanthro mätkähti yllättäen päälleni kurottaen torveani kohti ja ottaen sen otteeseensa. Yritin estää miekallani toisen lysähtämistä, mutta onnistuin saamaan aikaan viillon toisen käsivarteen tai sen lähettyville rintakehän alueelle(?). Minusta tuntui kuin keuhkoni olisivat tyhjentyneet kokonaan. Ihmiseläimen paino päälläni vaikeutti hengitystäni, mutta en halunnut sen näkyvän ulospäin.
Sitten hengitykseni lakkasi. Tökkäsi kuin yhtäkkiä. Suuni meni pienesti raolleen, enkä pieneen hetkeen hengittänyt. Tunsin terän jossain oikeassa kyljessäni. En tuntenut hetkeen mitään, en kipua tai vihlovaa särkyä. Tuo anthro oli painanut kädessänsä olleen puukkonsa lähelle vatsaani oikeaan alakylkeen. En tiennyt, oliko pukko osunut oikean keuhkoni alaosaan. Tunsin vain terän painuvan sisälleni, läpi ihon ja sen, kuinka veri alkoi pulputa vaatteideni alla. Kiitin hyvää onneani siitä, että päälläni oli se ritarin paksu nahkaliivi. Muuten olisin varmaan kuoleman kielissä - jos siitä tilanteesta pystyi vain pahempaa enää kuvittelemaan. En tiennyt, paljonko se nahkaliivi suojasi siinä tilanteessa, mutta joka tapauksessa aloin pikkuhiljaa tuntemaan terän aiheuttaman kivun. Sitten se voimistui, ja iski kuin suuri moukari minua päin. En voinut kuin pidättää hengitystäni - sillä en pystynyt hengittämään kivun lammaannutettua minut hetkellisesti - ja samalla alkoi irvistys muovautua kasvoilleni. Ei... En näyttäisi mitään, mitään tuntemuksistani tuolle varkaalle. En ikinä. Pikuhiljaa aloin saada henkeä, ja haukoin sitä.
"Sinä.. Et vie minulta mitään", vastasin puoliksi kähisten ja nielaisin vaivalloisesti. Olennon paino litisti minua kasaan, ja tämän puukon terä kyljessäni vain pahensi asiaa. Mutta kohtaloani en hyväksyisi, jos menehtyisin siihen. Olin kuninkaan ritari. Ritariston komentaja. Taistelija. Olin kokenut paljon enemmän. Olin taistellut koko elämäni saadakseni sen eteen mitä halusin. Olin laittanut kaiken peliin oikeuteni vuoksi. Unelmani tähden. Sen, mikä minun oli pitänyt saada. Ja sain sen. Saavutin sen. Olin osoittanut silloin, varsinkin itselleni, että pystyn taistelemaan. Pystyn selviytymään loppuun asti. Olisin pettynyt itseeni jos antaisin tuollaisen harjasudenheittiön viedä henkeni. Ja sitähän se ei tekisi!
Ei. Tämä ei olisi se paikka jossa kuolisin. Ei olisi. Ei ollut! En kuolisi siinä. En olisi antanut kaikkeani, jos kuolisin mokoman varkaanretaleen kynsiin. Mutta niin ei ollut. Minusta oli. Minusta oli enempään. Minusta oli siihen, että selviäisin tilanteesta ja siihen, että kun minusta aika joskus jättäisi, se jättäisi minut kunniakkaasti. Olisi häpeä menettää henki tässä tilanteessa. Alhainen roisto... Vastatkoon oikeus hänen kohtalostaan.
Kankesin vasemman käteni orven luota päästäen, siitä irti, ja ottaen kiinni puoliksi tuosta ihmiseläimen puukosta ja puoliksi sen kädestä(?). Puukko painoi lujemmin nyt, kun itse olento makasi päälläni, mutta silti vain laitoin käteni kuin estääkseen terää enempää painumasta kylkeeni. Vaikka se oli aika epätodenäköistä että se auttaisi mitään. Mutta, ottakoot eläin torveni jos halusi. En minä sitä tarvinnut enää. Olin saanut haluamani. Hätäkutsun vartiotovereilleni.
Kun olin siirtänyt käteni puukon ja eläimen käden luo(?) yritin painaa oikealla kädelläni miekkaani harjasutta vasten(?). Lveähkö miekkani oli vaakatasossa minun ja olennon välissä(?) jossakin rintakehäni tienoilla. Sen terä ei osoittanut enää toiseen, mutta yritin kumminkin kääntää sitä ja työntää sillä toista. Halusin olennon pois päältäni. Kokosin kaiken voimani oikeaan käteeni, jossa saisin puskettua asetta ylöspäin tai edes käännettyä sen pystysuuntaan. Puristin hampaitani yhteen.
Korviini kantautui hetken päästä jotain hiljaista ääntä. Toivo kasvoi jälleen mielessäni, kun tajusin äänen hevosen laukka-askeliksi. Toverini olivat kuulleet torveni. He tulivat apuun. Ja yhdessä veisimme tuon varkaan kuninkaan eteen. Tuo kopina pikkuhiljaa voimistui(?) ja noin minuutin päästä kuului kaukaisia ihmisen huutoja(?).
#Tulkaa äkkiä...# toivoin mielessäni. Anthro oli vaarallinen, ja tarvitsin pikaisesti apua.

Nimi: Zaaga

27.04.2014 16:05
Afra Brunilda - Varkaat

Mies näytti tajuavan, joten kohotin jälleen lipevän hymyn suupielilleni. Kyllä, tämä oli yksi parhaista reaktioista mitä pystyin saamaan aikaan, ja kyllä, nämä hetket huvittivat minua kaikista maailman hetkistä eniten. Toinen tajuaa henkilöllisyyteni ja on varma, että hän on se henkilö joka minut hirttettäväksi vie, mutta todellisuudessa en voisi antaa sen tapahtua ja iskisin puukkoni suoraan tämän sydämmeen ja häipyisin varjona paikalta. Se ei kuitenkaan tällä kertaa onnistunut, sillä huomaamattani miehen oli onnistunut siirtä kätensä olkapäänsä yläpuolella olevalle torvelle, jonka tarkoituksen kyllä tiesin varsin hyvin. Kapistuksen olemassaolon ihmisellä tajusin vasta, kun kuulin sen äänen ja miekka miehen kädessä läheni ruumistani uhkaavasti. Sentit olivat ratkaisevat, en halunnut kaulani katkeavan ihmisen käsittelyssä. Se, jos jokin olisi ollut nöyryyttävää. Reaktioni nopeus oli kuitenkin viritetty äärimmileen, ja samalla hetkellä kun toinen puhalsi torveen kutsuakseen ystävänsä paikoilleen, minä puolestani yritin iskeä puukkoni miehen vatsaan. Käteni luultavasti saisi viillon miekasta, mutten välittänyt siitä. Toisella kädelläni yritin napata toiselta torven, mutta samalla mätkähdin vatsalteni tämän päälle, onneksi kuitenkin niin ettei toisen miekka minuun osunut(?). Siinä minä siis makasin, toinen käteni kiinni puukossa joka saattoi olla juurikin tällä hetkellä upotettuna miehen vatsassa, ja toinen käteni tarttuneena torveen yrityksenään saada se itselleen. Suupielieni alta paljastui hurjat valkeat hampaat ja murina kantautui vahvana kurkustani.
"Niin sinä luulet - pyyhin kuitenkin ennakkoluulosi varsin nopeaan, ihminen" paheksuneena sylkien rähisin toiselle ja toivoin, että ihmsien ystävät eivät olisi pian täällä. Pelkoni kuitenkin söivät mieltäni kuullessani tarkkojen korvieni avulla lähestyviä hevosten askelia. Yritin siis pitää kiirettä ja samalla pyristellä miehen päältä pois.

Nimi: Ruska

26.04.2014 09:33
Sir John Longdtride - Ihmiset

Hetken aikaa minun ja anthron välillä oli hiljaista(?). Katseeni pysyi haluamattani pienen ajan ihmiseläimen kasvoissa. Mitähän se mietti? Olin ainakin saanut varmuuden siitä, että pystyisin puhumaan sen kanssa. Kyllä minä olin noista metsän asukeista paljon kuullut ja nähnyt pariin otteeseen vilaukselta. Mutta tietämykseni ei ollut riittänyt eläinten kommunikoinnin alueelle asti. Paitsi nyt. En tosin ollutkaan aikaisemmin joutunut yllättäen tuollaisen olennon alle jalkojen väliin enttimetrien päässä täysin mahdollisesta kuolemasta, suojana vain miekka.
Huomasin päälläni istuvan olennon tutkailevan minua hetken aikaa katseellaan. Sama vähän tein minäkin. Koon puolesta anthrolla oli suuremmat mahdollisuudet, mutta aseen etu ooli minulla. Ikään kuin meidän kahden sen tilanteen heikkoudet ikään kuin loimittuisivat.
Kettumainen ihmiseläin puhui. Kuuntelin tuon sanat samalla kannatellen leveähköteräistä miekkaani rintakehäni päällä terä eläintä kohti.
Vavahduin. Mieleeni iskostui heti olennon puheesta tietyt sanat. Afra. Harjasusianthro. Varas. Etsintäkuulutus. Päälläni istui yksi kaupungin etsityimmistä roistoista! Susälläni vallinnut rauhallisuuden halu valui pois samantien, tilalle tuli taistelunhalu. Ja halu saada tuo rosvo kiinni ja sattaa viimeinen matkansa kaupungin tyrmään odottamaan hirttotuomiota. Mutta tilanteeni oolosuhteet eivät ihan antaneet mahdollisuutta ottaa tuota varasta kiinni. Ei, siihen en pystyisi yksin. Kunpa en oolisi käskenyt vartiotovereitani jatkamaan matkaa...! Heidän apua tarvitsin nyt jos koskaan. Sitten hoksasin. Tärähdyksestä maahan kipevyneen vasemman käden puolella selälläni oli torvi. Se ei ollu suoraan selkäni alla litistyksissä, vaan heilahtanut ihan olkapääni viereen. Olin unohtanut kokonaan että olin ottanut torven matkaan. Se oli vaalea ja lehmänsarvesta tehty - niin kuin muidenkin ritareiden torvet. Jos vain saisin sen käteeni... Nostin hitaasti vasemman käteni vasemman olkapään luo ja yritin ottaa esinettä käteeni. Sen naru oli selkäni alla, ja se haittasi asiaa. En saanut kunnolla sitä vedettyä suulleni, mutta sitten nykäisin äkkiä, käännsin päätäni sivulle, siirsin miekkani terää lähemmäs anthroa(?) niin, että sen terän ja eläimen välillä oli ehkä vain kymmenen senttiä, ja puhalsin. Jos onnistuin ilman mitään ongelmia, muut toivon mukaan onnistuisivat kuulemaan torven äänen. Mutta olin aivan varma, että tuo varas aikoisi estää aikeeni. Mutta puhalsin niin nopeasti ja lujaa kuin pystyin. Ennen tekoani puhulin harjasudelle;
"Vaarallinen, lipevä varas. Mitä et ole enää kauaa."

// Anteeksi viivästys, oli juuri TET ja ollaan nyt perheen kaa reissun päällä niin tää oon sekava kännyrooli. :c

Nimi: Zaaga

14.04.2014 21:39
Afra Brunilda - Varkaat

En antanut ryppyjen tasoittua kuonoltani hetkeen. Silmäni tuijottivat vain kiivaasti ihmiseen, sydämmeni hakkasi ja pidin puukkoa kädessäni käsi hikoillen. En tainnut tajua, kuinka tärkeä hetki tämä oli - jos mies saisi minut vangittua, joka saattoi olla hyvinkin mahdollista jos hän kutsuisi kaltaiset avukseen, olisin kuoleman oma. Päässäni vilisivät kuvat hirttoköydestä kaulani ympärillä, kiristyvästä tunteesta, ihmisten huudoista ja lopulta ruumiini valahtaisi jääden roikkumaan narulle jotta ihmiset voisivat sylkeä ja heittää pilaantuneita ruokiaan päälleni. Annoin lopulta silmieni puristua kiinni kuvitellessani ne hirveät näyt, jotka silmissäni vilisivät. Tahdoin karkoittaa sen ajatuksen ja keskittyä olennaiseen - ihmiseen, joka makasi jalkojeni välissä ja suojasi itseään miekallaan samaan tapaan kuin minä suojasin itseäni puukollani. Avasin silmäni ja katsoin ihmiseen tulisesti, mutta lopulta katse silmistäni rentoutui.
"Voit yrittää suostutella minua miten tahdot, mutten kerro nimeäni" totesin melkein huvittuneella äänelläl ihmisen puolestaan kuulostaessa lopulta jopa hieman epäuhkaavammalta. Hän luultavasti oletti minun puhuvan samaan tapaan kuin eläimet, mutta naurahdin ajatukselle - tosin vain mielessäni - ja annoin vihaisen katseeni muuttua hiljalleen huvittuneeksi, mutta silti varautuneeksi.
Mietin samalla parempia lähestymistapoja. Olisiko tämä hyvä tapa - seisoisin koko päivän miehen päällä, kunnes hänen toverinsa lopulta tulisivat häntä etsimään, vaiko iskisin ja luultavammin ihminen torjuisi ja olisin silloin alivoimainen ja luultavasti se, joka lukittui ihmisen jalkojen väliin. Tarkastelin huomaamatta toisen ulkonäköä ja totesin tämän voimakkaanoloiseksi, joten ei olisi mahdoton ajatus siitä, että tämä kellistäisi minut nopeasti alleen ja sivaltaisi kurkkuni auki, olinhan minä sentään häntä paljon kevyempi, vaikkakin ketterämpi. Voisin myös yrittää lukita johonkin asentoon, joka olisi minulle hyödyllisempi ja paljon helpompi paikka iskeä..
Selatessani mielessäni asioita siitä, mitä voisin tehdä, päätin yrittää toisenlaista taktiikkaa.
"Itseasiassa, oletkohan kuullut koskaan nimestä Afra? Kenties, harjasusi anthro - jota tosin erheellisesti luullaan ketuksi?" aloitin aluksi liverrellen. Pyöräyttelin muutaman kerran puukkoa pitkissä sormissani ja heilautin häntääni. "'Vaarallinen, lipevä ja agressiivinen VARAS, jonka löytämisestä luvataan suuri palkkio'?" tarkensin lopulta etsintäkuulutkseni mukaan, jos miehellä leikkasi huonosti. Vähintäänkin viimeisen lauseen jälkeen ajattelin hänen tajuavan, joten kasvoilleni muodostui samantien pirullinen virne.
"Mutta sinun on turha kertoa mistä tulet.." jatkoin jälleen jopa välinpitämättömältä tuntuvalla äänellä, ".. sillä linnassa asuvat ihmiset tunnistaa jo kaukaa."
Tarkoitukseni ei ollut syöksyä suoraan kuoleman kitaan itsemurhan tyylisesti - yritin herätellä epävarmuutta ja pelkoa toisessa. Toivoin, että en antanut sieluani juuri kuolemalle, mutta olin kyllä tarpeen vaatiessa valmis taistelemaankin.

// Aika kökköä tuli...........

©2019 Menneisyyden maa - suntuubi.com